perjantai 1. helmikuuta 2013

LUKIJAN OMA TARINA - VAROITUKSENA AURINGONOTOLLE


Haluan kertoa oman kokemukseni syövästä, joka on elämässäni edelleen. Uskoisin, että kaikki alkoi kunnolla kaksi kesää sitten, kun olin vihdoinkin päässyt reippaasti alle 60kg eli henkilökohtainen rantakuntoni oli saavutettu.  Enää en ollut se tyttö, joka vältteli uimarantoja ja jos sinne joskus eksyikin, niin vaatteet pysyivät visusti päällä. Toki otin aikaisemminkin aurinkoa aina vaan kun se oli mahdollista ”piilossa” – ulkomaan matkoilla, kotiparvekkeella yms. Nyt olin kuitenkin saavuttanut pitkäaikaisen haaveeni ja päätin ottaa siitä kaiken irti.

Menin rannalle aina kun aurinko vähänkään paistoi. Mukaan pakkasin foliota, babyoilia ja kaikki yhtään suojaavat rasvat jätin visusti kotiin. Oli ihanaa kerätä katseita pojilta ja mielestäni ne lisääntyivät entisestään, kun värini tummentui.  En tietenkään pistänyt pahakseni myöskään kavereideni ihailevia huokauksia, kuinka ruskea olinkaan. Vihdoin koin olevani onnellinen, ihailtu ja hyväksytty. Sain uusai ystäviä ja muutenkin elämässäni kääntyi uusi, hohdokas sivu. Päivästä toiseen ravasin rannalla ja kävin myös Thaimaassa perheeni kanssa, joka oli enemmän kuin täydellistä ”afrikkalaisprojektini” suhteen. Välillä tuli takapakkeja, kun iho kuoriutui ja punotti, mutta muistelin vain lukemaani keskustelupalstaa, jossa sanottiin palaneen ihon muuttuvan ajan kanssa ruskettuneeksi.  Elämäni muuttui muullakin saralla, sillä mummoni kuoli, joka toi surua, mutta myös ison perinnön. Luulin olevani maailman huipulla ja ostin useilla tonneilla merkkilaukkuja ja muuta tärkeää. Bileiltoina minä olin aina se, joka tarjosi ja maksoi kaiken.

 Syksy tuli ja sen myötä sateet ja pimeys. Eihän kesällä saavutettua huippurusketusta voinut menettää, joten syöksyin solkkukierteeseen – pahimpina viikkoina 4krt x 20min.
Normaali elämäni jatkui, enkä osannut aavistaa mitään, kunnes jouluaattona saunassa äitini katsoi huolestuneena selkääni. Siinä oli epätavallisen muotoinen koholla oleva luomi. Sain äidin kuitenkin rauhoittumaan, kun onnistuin löytämään hänen omastakin selästä lähes yhtä epämuodostuneen luomen ja pohtimalla, että cmoon, eihän mulle sellaista satu. Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, että vanhemmat haluavat helposti itsekin kieltää asian, vähätellä, ja ajatella positiivisesti. Kuka haluaisi myöntää itselleen, että omalla lapsella on syöpä. Totuuden kohtaamista vältellään. Sain kuitenkin uuden huomion luomesta keväällä liikuntatunnin jälkeen, kun vaihdettiin vaatteita. Tämä pelastusenkeliystäväni kertoi, ettei sen tarkistuttaminen ole iso juttu ja että hän voi tulla vaikka mukaan. Niin me sitten menimme ja lopulta tuliaisena tuli melanooma.

Järkytyin suuresti, masennuin ja niin kävi myös perheelleni. Vanhempani eivät voineet mennä töihin, minä ja siskoni unohdimme koulun. Elimme ikään kuin jossain horroksessa. Päivät vain vierivät, isäni löysi avun alkoholista ja äiti alkoi käydä terapiassa, itse en siskoni kanssa siihen kyennyt. En halunnut kuulla syövästä menestystarinoita – en kuitenkaan olisi yksi niistä onnekkaista, enkä myöskään niitä ei-niin-onnekkaita tarinoita. Jokainen varmasti ymmärtää miksi. Tätä kesti vajaan kuukauden ja samalla valmistauduin luomen poistoon. Olin todella yksinäinen, koska en halunnut nähdä ketään tervettä ihmistä. Ketään, kenen nään vähättelevän tervettä elämäänsä. Ketään, kuka ei tiedä tilanteestani. Ja eihän siitä kukaan tiennyt, kun en halunnut kertoa. Kyllä minä muistan, miten ennen sairastumista itsekin ajattelin syöpäsairaista.  En tosin tiedä, olisiko minulla edes ollut enää oikeita ystäviä – pitivätkö kaikki minussa vain käsivarressa kiikkuvista merkkilogoista ja baarin tiskeille syötettävistä satasista.
Leikkaus tuli ja muutaman tarkistuskerran jälkeen lääkäri arveli minun olevan nyt kunnossa  - toimenpide suoritettiin tarpeeksi ajoissa ja etäpesäkkeitä ei ollut ehtinyt syntyä. Tuossa tiedossa elän edelleen, vaikkakin käyn säännöllisesti tarkastuskäynneillä. Silti en ole saanut takaisin elämän intoa. Ainahan lääkärit tekevät virhearvioita. Kyllä se viimeistään ensikesänä taas uusiutuu vaikken ottaisi minuuttiakaan aurinkoa. Millaisen hauta-arkun haluan. Miten vanhempani selviävät kuolemastani. Kaikki nuo asiat pyörivät päässäni jatkuvasti. Ei se, että mihin haluan jatkokouluttautua. Millaisen perheen haluan tulevaisuudessa. Mihin matkaan ensikesänä ystävieni kanssa. En näe elämälläni enää tietä olla onnellinen, koska pelkään kaiken loppuvan yhtäkkiä ja pian. Haluan olla näkymätön. En halua omistaa mitään, enkä tuntea ketään, koska en ole sen arvoinen. Tiedän itsekin, että syöpä ei ole minulle enää pelkkä fyysinen, vaan myös henkinen sairaus.

Kukaan ei halua kokea tätä samaa kuin minä, lupaan. Itken päivittäin katkeruudesta. Siitä, että olen tämän kaiken itse aiheuttanut. En syytä vanhempiani, sillä he ovat aina kaikkensa yrittäneet suojella minua pahoilta asioita, myös liialta auringolta. Ymmärrän kuitenkin, ettei 20-vuotiasta aikuista enää tulla komentamaan samalla tavalla kuin leikki-ikäistä lasta. Tämä kokemus on todella herättänyt minut pois siitä asenteesta, että kaikki paha sattuu aina muille. Toivottavasti tämä auttaa myös teitä saamaan uutta näkökulmaa, sairastuminen kun voi kohdata ihan yhtä hyvin myös juuri sinut. 

15 kommenttia:

  1. vaikka pelkäät kaiken loppuvan yhtäkkiäja pian, ni mun mielestä se on vaan syy ottaa kaikki ilo irti elämästä, en nyt tarkota tätä sillai "unohda koko juttu ja anna palaa"... mut siis, mun kaveri menehty sen synnynnäisen sydänvian takia ja se tiesi, että se voi tapahtua koska vaan, mut se eli onnellisesti kaikki hetket pienten vastoinkäymistenkin keskellä. jakselehan <3

    VastaaPoista
  2. Luin sun tekstiä ihan tippa linssissä. En mä edes löydä oikeita sanoja, että mitä sanoa. Rohkeeta, että pystyt kirjottamaan aiheesta, ei voi kun nostaa hattua. Voimia!

    VastaaPoista
  3. vau, todella pysäyttävä teksti. Yllätyin kun aloin tätä lukemaan, todella rohkeata kertoa näinkin henkilökohtaisesta asiasta. Laittoi kyllä miettimään että miten haurasta se elämä oikeasti on, ja miten terveyttäkin osaa arvostaa vasta sitten kun sen menettää. Jännä miten luulisi että tollaisen kokemuksen jälkeen sitä juuri osaisi nauttia joka hetkestä ja elää kuin joka päivä olisi viimeinen, mutta eihän se aina niin mene. ihmisen mieli on niin monimutkainen. Tsemppiä tulevaisuuteen, sä kyllä ansaitset onnen ja elämän joka ei ole joka päivä täynnä pelkoa.

    VastaaPoista
  4. Siis eihän tä oo sun kirjottama juttu??

    VastaaPoista
  5. Lukijan tarina.......!

    VastaaPoista
  6. Kiitos!!! että jaoit meiän kanssa tän , laitto tosiaan miettimään ! Yritä katsoa elämää valoisasti, nyt sulla on prioriteet kohdillaan ja ole kiitollinen ja onnellinen että olet elossa !! Positiivisuudella pääsee pitkälle <3 !

    VastaaPoista
  7. miksi kukaan lukija ois halunnu ronjalle jotain tämmöstä selittää?? o_O

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. idiootti... sehän haluu kertoa kaikille tästä eikä vaan ronjalle... ja miksei?! tää on vaarallista ja totta ja voi tapahtua kelle vaan.

      Poista
  8. haluaa kertoa kaikille?

    No miksi tätä ei oo kirjotettu tähän kommentti osioon, vaan henk koht ronjalle ja ronja on julkassu tän!!?!?!?!!?!?

    Jos mä haluisin kertoa kaikille jotain, niin en lähettäs tekstiä ronjalle vaan kirjottaisin sen vaikka tähän...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jos tää ois kirjotettu kommentteihin, sitä ei todennäkösesti kauheen moni olisi lukenut, ei välttämättä edes Ronja itse. tätä blogiahan luetaan ronjan postauksien takia eikä kommenttien, niin ainakin kuvittelisin ... lukija pystyi tällä tavalla tavoittamaan koko ronjan lukijakunnan. vähän järkeä päähän!

      Poista
    2. Tämä oli ensin kirjoitettu kommenttina mutta ronja halusi pitkempi story. Toodels

      Poista
    3. ^juurikin näin

      Poista
  9. Pisti kyllä miettimään.. pitäisi aina olla kiitollinen kaikesta mitä sulla on. Rohkeaa jakaa tarinasi, tsemppiä! :)

    VastaaPoista
  10. http://www.youtube.com/watch?v=_4jgUcxMezM

    kattokaa kaikki toi!! sai mut ainaki miettimään kaks kertaa sitä solkkua

    VastaaPoista
  11. Niin, siis tämä teksti oli lukijan kirjoittama. Pyysin häntä jos hän olisi voinut kirjoittaa pidemmän tekstin omasta kokemuksestaan. Varoituksena muille. Auringonotto on vaarallista!

    VastaaPoista