Haluan kertoa oman kokemukseni syövästä,
joka on elämässäni edelleen. Uskoisin, että kaikki alkoi kunnolla kaksi kesää
sitten, kun olin vihdoinkin päässyt reippaasti alle 60kg eli henkilökohtainen rantakuntoni oli
saavutettu. Enää en ollut se
tyttö, joka vältteli uimarantoja ja jos sinne joskus eksyikin, niin vaatteet
pysyivät visusti päällä. Toki otin aikaisemminkin aurinkoa aina vaan kun se oli
mahdollista ”piilossa” – ulkomaan matkoilla, kotiparvekkeella yms. Nyt olin
kuitenkin saavuttanut pitkäaikaisen haaveeni ja päätin ottaa siitä kaiken irti.
Menin rannalle aina kun
aurinko vähänkään paistoi. Mukaan pakkasin foliota, babyoilia ja kaikki yhtään
suojaavat rasvat jätin visusti kotiin. Oli ihanaa kerätä katseita pojilta ja
mielestäni ne lisääntyivät entisestään, kun värini tummentui. En tietenkään pistänyt pahakseni
myöskään kavereideni ihailevia huokauksia, kuinka ruskea olinkaan. Vihdoin koin
olevani onnellinen, ihailtu ja hyväksytty. Sain uusai ystäviä ja muutenkin
elämässäni kääntyi uusi, hohdokas sivu. Päivästä toiseen ravasin rannalla ja
kävin myös Thaimaassa perheeni kanssa, joka oli enemmän kuin täydellistä
”afrikkalaisprojektini” suhteen. Välillä tuli takapakkeja, kun iho kuoriutui ja
punotti, mutta muistelin vain lukemaani keskustelupalstaa, jossa sanottiin
palaneen ihon muuttuvan ajan kanssa ruskettuneeksi. Elämäni muuttui muullakin saralla, sillä mummoni kuoli, joka
toi surua, mutta myös ison perinnön. Luulin olevani maailman huipulla ja ostin
useilla tonneilla merkkilaukkuja ja muuta tärkeää.
Bileiltoina minä olin aina se, joka tarjosi ja maksoi kaiken.
Syksy tuli ja sen myötä sateet ja
pimeys. Eihän kesällä saavutettua huippurusketusta voinut menettää, joten
syöksyin solkkukierteeseen – pahimpina viikkoina 4krt x 20min.
Normaali elämäni jatkui,
enkä osannut aavistaa mitään, kunnes jouluaattona saunassa äitini katsoi
huolestuneena selkääni. Siinä oli epätavallisen muotoinen koholla oleva luomi.
Sain äidin kuitenkin rauhoittumaan, kun onnistuin löytämään hänen omastakin
selästä lähes yhtä epämuodostuneen
luomen ja pohtimalla, että cmoon, eihän mulle sellaista satu. Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, että
vanhemmat haluavat helposti itsekin kieltää asian, vähätellä, ja ajatella
positiivisesti. Kuka haluaisi myöntää itselleen, että omalla lapsella on syöpä.
Totuuden kohtaamista vältellään. Sain kuitenkin uuden huomion luomesta
keväällä liikuntatunnin jälkeen, kun vaihdettiin vaatteita. Tämä
pelastusenkeliystäväni kertoi, ettei sen tarkistuttaminen ole iso juttu ja että
hän voi tulla vaikka mukaan. Niin me sitten menimme ja lopulta tuliaisena tuli
melanooma.
Järkytyin suuresti,
masennuin ja niin kävi myös perheelleni. Vanhempani eivät voineet mennä töihin,
minä ja siskoni unohdimme koulun. Elimme ikään kuin jossain horroksessa. Päivät
vain vierivät, isäni löysi avun alkoholista ja äiti alkoi käydä terapiassa,
itse en siskoni kanssa siihen kyennyt. En halunnut kuulla syövästä
menestystarinoita – en kuitenkaan olisi yksi niistä onnekkaista, enkä myöskään
niitä ei-niin-onnekkaita tarinoita. Jokainen varmasti ymmärtää miksi. Tätä
kesti vajaan kuukauden ja samalla valmistauduin luomen poistoon. Olin todella
yksinäinen, koska en halunnut nähdä ketään tervettä ihmistä. Ketään, kenen nään
vähättelevän tervettä elämäänsä. Ketään, kuka ei tiedä tilanteestani. Ja eihän
siitä kukaan tiennyt, kun en halunnut kertoa. Kyllä minä muistan, miten ennen
sairastumista itsekin ajattelin syöpäsairaista. En tosin tiedä, olisiko minulla edes ollut enää oikeita
ystäviä – pitivätkö kaikki minussa vain käsivarressa kiikkuvista merkkilogoista
ja baarin tiskeille syötettävistä satasista.
Leikkaus tuli ja muutaman
tarkistuskerran jälkeen lääkäri arveli minun olevan nyt kunnossa - toimenpide suoritettiin tarpeeksi
ajoissa ja etäpesäkkeitä ei ollut ehtinyt syntyä. Tuossa tiedossa elän
edelleen, vaikkakin käyn säännöllisesti tarkastuskäynneillä. Silti en ole
saanut takaisin elämän intoa. Ainahan
lääkärit tekevät virhearvioita. Kyllä se viimeistään ensikesänä taas uusiutuu vaikken
ottaisi minuuttiakaan aurinkoa. Millaisen hauta-arkun haluan. Miten vanhempani
selviävät kuolemastani. Kaikki nuo asiat pyörivät päässäni jatkuvasti. Ei
se, että mihin haluan jatkokouluttautua.
Millaisen perheen haluan tulevaisuudessa. Mihin matkaan ensikesänä ystävieni
kanssa. En näe elämälläni enää tietä olla onnellinen, koska pelkään kaiken
loppuvan yhtäkkiä ja pian. Haluan olla
näkymätön. En halua omistaa mitään, enkä tuntea ketään, koska en ole sen
arvoinen. Tiedän itsekin, että syöpä ei ole minulle enää pelkkä fyysinen,
vaan myös henkinen sairaus.
Kukaan ei halua kokea
tätä samaa kuin minä, lupaan. Itken päivittäin katkeruudesta. Siitä, että olen
tämän kaiken itse aiheuttanut. En syytä vanhempiani, sillä he ovat aina
kaikkensa yrittäneet suojella minua pahoilta asioita, myös liialta auringolta.
Ymmärrän kuitenkin, ettei 20-vuotiasta aikuista enää tulla komentamaan samalla
tavalla kuin leikki-ikäistä lasta. Tämä kokemus on todella herättänyt minut
pois siitä asenteesta, että kaikki paha sattuu aina muille. Toivottavasti tämä
auttaa myös teitä saamaan uutta näkökulmaa, sairastuminen kun voi kohdata ihan
yhtä hyvin myös juuri sinut.
vaikka pelkäät kaiken loppuvan yhtäkkiäja pian, ni mun mielestä se on vaan syy ottaa kaikki ilo irti elämästä, en nyt tarkota tätä sillai "unohda koko juttu ja anna palaa"... mut siis, mun kaveri menehty sen synnynnäisen sydänvian takia ja se tiesi, että se voi tapahtua koska vaan, mut se eli onnellisesti kaikki hetket pienten vastoinkäymistenkin keskellä. jakselehan <3
VastaaPoistaLuin sun tekstiä ihan tippa linssissä. En mä edes löydä oikeita sanoja, että mitä sanoa. Rohkeeta, että pystyt kirjottamaan aiheesta, ei voi kun nostaa hattua. Voimia!
VastaaPoistavau, todella pysäyttävä teksti. Yllätyin kun aloin tätä lukemaan, todella rohkeata kertoa näinkin henkilökohtaisesta asiasta. Laittoi kyllä miettimään että miten haurasta se elämä oikeasti on, ja miten terveyttäkin osaa arvostaa vasta sitten kun sen menettää. Jännä miten luulisi että tollaisen kokemuksen jälkeen sitä juuri osaisi nauttia joka hetkestä ja elää kuin joka päivä olisi viimeinen, mutta eihän se aina niin mene. ihmisen mieli on niin monimutkainen. Tsemppiä tulevaisuuteen, sä kyllä ansaitset onnen ja elämän joka ei ole joka päivä täynnä pelkoa.
VastaaPoistaSiis eihän tä oo sun kirjottama juttu??
VastaaPoistaLukijan tarina.......!
VastaaPoistaKiitos!!! että jaoit meiän kanssa tän , laitto tosiaan miettimään ! Yritä katsoa elämää valoisasti, nyt sulla on prioriteet kohdillaan ja ole kiitollinen ja onnellinen että olet elossa !! Positiivisuudella pääsee pitkälle <3 !
VastaaPoistamiksi kukaan lukija ois halunnu ronjalle jotain tämmöstä selittää?? o_O
VastaaPoistaidiootti... sehän haluu kertoa kaikille tästä eikä vaan ronjalle... ja miksei?! tää on vaarallista ja totta ja voi tapahtua kelle vaan.
Poistahaluaa kertoa kaikille?
VastaaPoistaNo miksi tätä ei oo kirjotettu tähän kommentti osioon, vaan henk koht ronjalle ja ronja on julkassu tän!!?!?!?!!?!?
Jos mä haluisin kertoa kaikille jotain, niin en lähettäs tekstiä ronjalle vaan kirjottaisin sen vaikka tähän...
jos tää ois kirjotettu kommentteihin, sitä ei todennäkösesti kauheen moni olisi lukenut, ei välttämättä edes Ronja itse. tätä blogiahan luetaan ronjan postauksien takia eikä kommenttien, niin ainakin kuvittelisin ... lukija pystyi tällä tavalla tavoittamaan koko ronjan lukijakunnan. vähän järkeä päähän!
PoistaTämä oli ensin kirjoitettu kommenttina mutta ronja halusi pitkempi story. Toodels
Poista^juurikin näin
PoistaPisti kyllä miettimään.. pitäisi aina olla kiitollinen kaikesta mitä sulla on. Rohkeaa jakaa tarinasi, tsemppiä! :)
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=_4jgUcxMezM
VastaaPoistakattokaa kaikki toi!! sai mut ainaki miettimään kaks kertaa sitä solkkua
Niin, siis tämä teksti oli lukijan kirjoittama. Pyysin häntä jos hän olisi voinut kirjoittaa pidemmän tekstin omasta kokemuksestaan. Varoituksena muille. Auringonotto on vaarallista!
VastaaPoista